Ehdin tänään jo hetken pelätä, että tämä kuva jäi viimeiseksi kuvaksi Iineksestä. Olin Iineksen kanssa iltapäivällä järvellä. Aurinko paistoi ja meidän piti heitellä frisbeetä. Iinestä tosin kiinnosti tuo iso keppi enemmän kuin frisbee.
Iines sai olla vapaana ja olin jättänyt hihnan ja hanskat parin metrin päähän. Halusin ottaa Iineksestä kuvia jäällä. Ehdin ottaa kaksi kuvaa, kun huomasin, että rannasta kuului huutoja. Kukaan ei ollut hukkumassa, vaan koiravaljakko oli karannut.
Olimme vielä ihan hyvän matkan päässä koirista ja lähdin hakemaan hihnaa, että otan Iineksen kiinni, kun toisia koiria on lähellä. Koiria oli ainakin viisi ja ne vetivät jonkinlaista rekeä. Ne juoksivat meitä kohti järvelle tehtyä kävelytietä pitkin. Ja ne juoksivat tosi kovaa, vaikkakin ihan rauhallisesti. Kun käännyin takaisin Iinekseen päin hihna kädessäni, koirat ohittivat minut. Iines oli tietysti pelästynyt laumaa vieraita koiria ja juoksi niiden edellä pakoon. Sitten ne katosivat rannan tekemän mutkan taakse.
Luulin ensin, että koirat jahtasivat Iinestä, mutta ne tuntuivat juoksevan ihan juoksemisen ilosta. Koska koiravaljakko eteni nopeasti, en nähnyt niistä kuin vilahduksen ennen kuin ne katosivat taas seuraavan pienen niemen kärjen taakse. En pystynyt näkemään juoksiko niiden edellä pieni mäyräkoira. Nyt jälkeen päin on hyvä sanoa, ettei mäyräkoira olisi pystynyt etenemään sellaista vauhtia, mutta mäyräkoirat ovat muutenkin niin erityisiä otuksia, että pystyvät vaikka mihin.
Kyselin vastaantulevilta ihmisiltä, olivatko he nähneet mäyräkoiraa. Eivät olleet. Juoksin eteenpäin, ilma oli kylmä ja minulla pieni flunssa. Ei mikään paras yhdistelmä. Pieni paniikki alkoi jo hiipiä mieleen. Onneksi Iineksellä oli ollut takki päällä. Koirahan saattoi olla ihan paniikissa ja juossut vaikka minne.
Sitten eräs nainen oli nähnyt "mustan vähän isohkon koiran mäyräkoiraksi, ilman ihmisiä" kulkevan metsässä rantapolkua takaisin majalle eli sinne päin, josta olimme tulleet. Iineksellä oli musta takki, joten sen oli pakko olla Iines!
Lähdin juoksemaan takaisin ja huutelin Iinestä. Vaikka tiesin, ettei karannutta koiraa saisi huutaa nimeltä, tuntui se siinä hetkessä vain järkevältä, koska Iines oli ollut vasta niin vähän aikaa eksyksissä. Juoksin majalle asti, mutta en löytänyt Iinestä. Kotiin oli lyhyt matka ja Iines osaisi varmasti sinne, vaikka olisi kuinka paniikissa.
Tässä kohtaa soitin miehelleni, joka oli jo onneksi kotona. Hän lähti katsomaan poikamme kanssa näkyisikö Iinestä ulkona matkalla järvelle (ja teki kuulemma samalla lapsen pukemisen uuden ennätyksen). Minä lähdin vielä järvelle vihellellen ja Iinestä kutsuen.
Sitten nainen, jolta olin kysynyt jäällä Iineksestä, tuli uudestaan vastaan ja sanoi nähneensä Iineksen kadulla. Iines oli kuulemma seurannut jotain pariskuntaa ja he olivat kysyneet, onko Iines naisen. Matkalla paikalle puhelimeni soi ja mieheni soitti Iineksen löytyneen. Iines oli pyrkinyt selvästi takaisin kotiin päin, Iineksen löytöpaikasta näkyi jo talomme. Kun ehdin paikalle, pariskunta oli juuri lähtenyt ja Iines oli mieheni sylissä.
Pariskunta oli kuulemma yrittänyt silittää Iinestä tai ottaa sen kiinni, mutta Iines oli näyttänyt hampaita! Eksyneenä Iinestä oli varmasti pelottanut ja se oli tärissyt päästyään syliin, kun pelon aiheuttama traumaenergia oli purkautunut.
Olipa ihanaa saada Iines takasin! Vaikka koko tapahtuma kesti todella lyhyen ajan, ehti tapahtua paljon. Koiravaljakkokin saatiin kiinni ja koirat ja mies tulivat jäältä vähän ennen kuin Iines löytyi. Loppu hyvin, mutta kyllä minä niin pelästyin!
